Mennyttä ja tulevaa

Kirjoitan tätä blogiani itsenäisyyspäivän jälkeen, toisena adventtina. Tähän aikaan vuodesta monilla on tapana summatta mennyttä ja pohtia tulevaa – niin teen minäkin.  Aiheen tähän blogiini taisin saada jo viime keväänä, kun laskeskelin, että ensi vuonna 2020 tulee kolmekymmentä vuotta siitä, kun valmistuin lastentarhanopettajaksi Turun yliopiston Rauman opettajankoulutuslaitokselta.

Olen huolestuneena kuunnellut monia alamme ammattilaisia ja keskustellut heidän kanssaan. Liian moni on väsynyt tekemään töitä varhaiskasvatuksessa alle kouluikäisten lasten kanssa. Liian moni on uupunut työtaakan alla ja vaihtanut alaa. Itseäni olen sitten tutkiskellut – Mikä minua on suojannut uupumukselta ja alan vaihtamiselta? Miksi yhä tunnen suurta paloa tätä työtä kohtaan? Miksi intomielellä jaksan puolustaa alle kouluikäisten lasten ja heidän opettajiensa asemaa?

Koulutus antoi hyvät eväät meille valmistuville lastentarhanopettajille! Tunsimme lehtorimme nimeltä ja he tunsivat meidät. Kontaktiopetusta oli riittävästi ja me opiskelijat muodostimme tiiviin yhteisön. Työssä oppimisjaksot eli työharjoittelut päiväkodissa kestivät 6-7 viikkoa kerrallaan. Päiväkotien ohjaavista lastentarhanopettajista tuli monille ensimmäiset esikuvat tässä ammatissa ja uinuva ammatti-identiteetti alkoi herätä.

Vaikka 1990-luvulla Suomi vaipui lamaan, lähestulkoon kaikki meistä pääsivät töihin. Niin minäkin, vaikka ensimmäiset seitsemän vuotta teinkin töitä sijaisena. Aloitin työurani suurehkossa raumalaisessa päiväkodissa ja työparikseni sain kanssani samalta kurssilta valmistuneen lastentarhanopettajan. VOI SITÄ RIEMUN MÄÄRÄÄ JA ILOA IHKA ENSIMMÄISESTÄ OMASTA LAPSIRYHMÄSTÄ!!! Ennakkoluulottomasti ja itseemme uskoen lähdimme kulkemaan omaa pedagogista polkuamme. Nuorelle opettajalle, myöhemmin erityisopettajalle on ollut tärkeää esimiehen tuki ja luottamus. Päiväkodin johtajan ovi oli aina auki ja hänellä oli aikaa keskusteluihin alaistensa kanssa.

Ammattiyhdistystoiminta vei tämän lastentarhanopettajan mukanaan ja sillä tiellä ollaan edelleen.  Uskon, että ammattiyhdistyksessä toiminen lisää sitoutumista työhön. Kun saa kokemuksen siitä, että on mahdollisuus vaikuttaa sekä omaan alaansa liittyviin asioihin että suomalaisten lasten arkeen, motivoi se tekemään tätä tärkeää työtä.

Nuorten vastavalmistuneiden varhaiskasvatuksen opettajien tulisi päästä heti valmistumisen jälkeen tekemään töitä oman lapsiryhmän kanssa. Pedagogiset keskustelut esimiehen, vanhempien kollegoiden, kurssikavereitten ja muiden samanhenkisten kanssa auttaa jaksamaan työssä ja monesti myös ITSE ratkaisemaan arjen pedagogiikkaan liittyviä asioita ja ongelmia. On hyvä muistaa, että et ole yksin ja että oman työn hallinta sekä laadullisesti että määrällisesti tukee työssä jaksamista.

Minna Salminen

Konsultoiva varhaiskasvatuksen erityisopettaja

VOL:n hallituksen ja Viestintätyöryhmän jäsen

Rauma