Opettajat ovat avainasemassa pedagogiikan vahvistamisessa

Varhaiskasvatuslaissa ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa painotetaan pedagogiikkaa. Karvin arviointi (2019) tarkentaa, mihin varhaiskasvatusta kehitettäessä tulisi kohdistaa huomio.  Raportissa todetaan laadun olevan monin paikoin hyvää, mutta samalla laatu vaihtelee ja tasoerot ovat suuria. Puutteita on erityisesti lasten kielen kehityksen tukemisessa, taidekasvatuksen toteutuksessa ja alle kolmivuotiaiden pedagogiikassa.  Pedagogiselle osaamiselle on nyt runsaasti kysyntää.

”Kaikki tekee kaikkea” – työkulttuuri hivuttautui suomalaiseen varhaiskasvatukseen viime vuosikymmeninä. Tasapäistävä, työvuoroihin sidottu työkulttuuri johti siihen, että monin paikoin lakattiin tekemästä asioita, joista vähiten koulutettu työntekijä ei olisi suoriutunut (Karila 2008). Nyt samasta ilmiöstä kertoo Karvin arviointi, jossa osa vastaajista kokee, että vasun perusteet vaatii heiltä liikaa.

Koulutukseen perustuvasta työnjaosta luopuminen johti ohjatun toiminnan selkeään vähenemiseen, jolloin tärkeä osa opettajan pedagogisesta osaamisesta jäi käyttämättä. Lisäksi opettajan pedagogisen kokonaisvastuun ja johtajuuden merkitystä aliarvioitiin. (Kinos 1997, Karila 2008, Onnismaa, Kalliala & Tahkokallio 2017). Taitavaksi tunnettu opettaja pohtii: ”Kun tuntuu, että se rooli on hukassa lastentarhanopettajilta tai multa ainakin on ollut hukassa…ei ole ehkä osannut olla selkä suorassa ja tehdä rohkeasti niitä asioita, mitkä itse kokee hyväksi” (Tahkokallio 2014).

Toimintatuokiokritiikki, joka yhdistyi pedagogisten ihanteiden muuttumiseen, voimistui samaan aikaan tasapäistävän työnjaon kanssa. Suomalaisessa varhaiskasvatuksessa lapsilähtöinen kasvatusajattelu on hallinnut keskustelua 90 -luvulta lähtien. Tulkinnat valitettavasti yksinkertaistuivat lapsen itsemääräämisen maksimoinniksi ja vaatimukseksi lapsen halujen entistä vahvemmasta toteuttamisesta. Jälkeenpäin tarkasteltuna kyseisen ajattelun lähtökohdat ja ideat eivät monien tutkijoiden (esim. Kalliala, Niiranen & Kinos, Pramling  Samuelsson & Johansson, Puroila) mukaan antaneet riittävästi ainesta rakentavaan aikuisen roolin tulkintaan. Varsin yksimielisiä ollaan siitä, että aikuisen rooli muuttui aikaisempaa passiivisemmaksi, mikä etäännytti aikuisia lapsista. Lasten ääntä pitää kuunnella, mutta myös kuulla, mikä edellyttää tietoista lasten havainnointia ja lähelle asettumista sekä aktiivista aikuisen toimintaa lasten kanssa. Päiväkotien kasvatus on ryhmäkasvatusta ja varhaiskasvatuslain, vasun perusteiden ja Karvin vaatima taidekasvatus edellyttää runsaasti aikuisen ohjaamaa toimintaa.

Ammateissa, joissa korostuvat eettis-moraaliset vaatimukset, on tärkeää voida kokea tekevänsä työnsä riittävän hyvin. Varhaiskasvatuksessa nämä vaatimukset liittyvät keskeisesti lapsen hyvän toteuttamiseen ja toteutumiseen. Mikäli opettaja ei koe voivansa toteuttaa sellaista kasvatusta, jonka seurauksena näkee lasten kehittyvän suotuisasti, häviää työn mielekkyys ja sitoutuminen työhön heikkenee.

Suomalaisen varhaiskasvatuksen pedagogiikan vahvistamispyrkimysten uhkaksi on noussut opettajapula. Syitä ovat vuosikymmeniä jatkuneet liian vähäiset koulutusmäärät. Viime aikana on puhuttu myös matalasta palkasta. Palkka on varmasti yksi syy, mutta lisäksi huolta on kannettava tekijöistä, jotka liittyvät edellä mainittuihin eettis-moraalisiin työn vaatimuksiin.

Monien opettajuutta vahvistavien kirjausten toteuttaminen vaatii työstämistä niin opettajien kuin työyhteisöjen parissa. Esimerkiksi vuosikymmenien aikana rapautuneen suunnittelu-, arviointi- ja kehittämisajan (sak-työaika) tarkoituksenmukainen toteuttaminen päiväkodeissa ei ole edelleenkään itsestäänselvyys. Suunnittelua on pidetty vanhakantaisena ja sille on hymähdelty, vaikka jokainen osaava opettaja ymmärtää, että elinvoimainen, monipuolinen toiminta lapsiryhmässä edellyttää hyvää valmistelua ja huolellista arviointia.  Tämä mahdollistaa myös lapsen ideoihin tarttumisen hyvällä tavalla.

Varhaiskasvatuksen opettajat ovat tutkitusti innokkaita ja valmiita kehittämään itseään. Toivoisin, että johtajat ja esimiehet uskaltaisivat nyt ”selkä suorassa” tehdä tekoja, jotka auttavat opettajia vahvistamaan pedagogista rooliaan ja työskentelemään lapsen hyväksi. Asioiden muuttaminen toivottuun suuntaan vaatii kulttuurin muutosta, sitkeyttä ja työolosuhteiden parantamista. Uusi varhaiskasvatuslaki ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteet velvoittavat. Nyt on tekojen aika!

Leena Tahkokallio

FT, LTO

Tahkokallio on eläkkeellä oleva varhaiskasvatuksen lehtori. Hän on toiminut Helsingin yliopiston lastentarhanopettajan koulutuksessa kasvatustieteen lehtorina vuodesta 1995 lähtien (ja sitä ennen kouluttajana Helsingin lastentarhanopettajaopistossa kaksi vuosikymmentä).  Tahkokallion tutkimus on kohdistunut opettajan ammatilliseen kehitykseen ja lastentarhanopettajan kokemukseen työstään. Viime aikoina tutkimuksen kohteena ovat olleet valmistumassa olevat varhaiskasvatuksen opettajat ja vertaismentorointi. Hänen väitöskirjansa käsittelee lastentarhanopettajan ammatillista kehittymistä havaintoon perustuvan reflektion avulla (2014).