Tarvitaan luottamusta omiin kykyihin ja uskoa ammatin tulevaisuuteen – miten voimme auttaa vastavalmistuneita opettajia!

Varhaiskasvatuksen opettajan tehtävissä aloittaa tänäkin syksynä joukko vastavalmistuneita opettajia. Opettajan työssä hekin ovat heti täydessä pedagogisessa ja juridisessa vastuussa. Tilanteen vaativuutta lisää se, että vastavalmistuneen odotetaan koulutuksessa opitun lisäksi hallitsevan myös sellaista, jonka oppii vain työtä tekemällä ja työkokemusta kartuttamalla. Jotkut tutkijat ovatkin kutsuneet ammatin alkuvuosia (induktiovaihetta) ”hengissä säilymisen ja itsensä löytämisen vuosiksi”. Nämä vuodet vaikuttavat ratkaisevalla tavalla siihen, millaiseksi suhde työhön muodostuu. Ne myös muovaavat käsitystä siitä, millaiseksi ammattilaiseksi tuore opettaja haluaa tulla ja näkymää siitä millaiseksi on mahdollista tulla.

Tutkimusten mukaan keskeiset motiivit valita ja pysyä opettajan uralla liittyvät sisäisen pätevyyden, pystyvyyden, tunteeseen sekä kykyyn vaikuttaa tehtävässään. Työtä pitää pystyä tekemään riittävän hyvin niin, että työn eettiset vaatimukset toteutuvat.  Varhaiskasvatuksessa nämä vaatimukset liittyvät keskeisesti lapsen hyvän toteutumiseen. Työn mielekkyys häviää ja sitoutuminen työhön heikkenee mikäli opettaja ei koe voivansa toteuttaa sellaista kasvatusta, jonka seurauksena näkee lasten kehittyvän suotuisasti.

Tutkimuksemme (Kantonen, Onnismaa, Reunamo, Tahkokallio, 2020) mukaan valmistumisensa kynnyksellä olevat opiskelijat arvioivat myönteisesti edellytyksiään kehittyä osaavaksi opettajaksi ja tiimin vetäjäksi. Edellytykset kokea itsensä tehtävässään pystyväksi ja osaavaksi näyttäisi siis olevan, joskin on selvää, että työssä tämä luottamus omaan osaamiseen joutuu koetukselle. Varhaiskasvatuksen opettajan työssä syntyy väistämättä runsaasti haasteita ja ongelmia, joiden pohtimiseen ja ratkaisemiseen alkava opettaja tarvitsee tukea.

Mistä tukea vastavalmistuneelle opettajalle?

Päiväkodin johtaja on avainasemassa, mikä korostuu nyt, kun varhaiskasvatuksen opettajista on huutava pula ja sen seurauksena kollegiaalinen tuki on entistä vähäisempää. Päiväkodin työ- ja keskustelukulttuuri ratkaisee pitkälti, onko tilaa pedagogiselle keskustelulle ja tilaisuutta tuoda esiin myös osaamisen täydentämistä vaativia tilanteita ja seikkoja. Yhtä tärkeää on kysyä, saako vasta valmistunut – kuten muutkin työntekijät – tunnustusta osaamisestaan? Hänen on tärkeä ymmärtää, että on yhtä aikaa osaava ja osaamaton ja että niin kuuluu ollakin. Kokeneiden työntekijöiden tulisi eläytyä kokemattoman rooliin ja miettiä itseään työuransa alussa. Millainen olin, mitkä olivat ensimmäisen työpaikkani kokemukset, mitä olisin kaivannut, mistä sain tukea?

Vastavalmistuneiden varhaiskasvatuksen opettajien kokemukset ovat monenlaisia. Joissakin työyhteisöissä odotetaan innolla ”tuoretta verta”. Harmittavan usein olen kuitenkin entisiä opiskelijoitani tavatessani kuullut kokemuksista, joissa heidät on otettu vastaan päiväkodissa ”näytä nyt mihin pystyt, kun kerran olet yliopistosta valmistunut opettaja” -hengessä. Riittävän osaavaksikin itsensä tunteva siinä kutistuu, saati sitten epävarma ja puutteensa tunnistava.

Työuraansa aloittavan opettajan on tärkeää saada vaihtaa ajatuksiaan saman koulutuksen saaneiden kollegoiden kanssa. Yhteinen ammattikieli ja koulutustausta mahdollistaa ammatillisen pohdiskelevan keskustelun ja ammatti-identiteetin syvenemisen. Kollega voi olla hyvä mentori. Lisäksi erilaiset mentorointiohjelmat tarjoavat tutkitusti tukea vasta-alkajalle. Toivoisi, että johtajat kannustaisivat ja loisivat edellytyksiä näihin osallistumiseen.

Haluun sitoutua varhaiskasvatuksen opettajan ammattiin vaikuttaa tutkimuksemme mukaan usko ammatin tulevaisuuteen. Se erotteli valmistumisvaiheessa olevien opiskelijoiden halukkuutta sitoutua ammattiin. Alalle vahvasti sitoutuneilla oli selkeästi vahvempi usko ammatin tulevaisuuteen kuin sitoutumisessaan epävarmoilla. Usko ammatin tulevaisuuteen syntyy osaltaan jo koulutusaikana, mutta merkittävästi siihen vaikutetaan myös työpaikoilla. Kysymys on siitä, miten kunnianhimoisesti työhön suhtaudutaan sekä miten suhtaudutaan uusiin vaatimuksiin ja työn kehittämiseen. Tulevaisuususkoon vaikuttavat luonnollisesti myös työolot ja työn organisointiin liittyvät kysymykset, esimerkiksi miten sak-aika käytetään, miten lapsiryhmiä muodostetaan, ja miten henkilöstöä siirrellään ja millaista täydennyskoulutusta tarjotaan.

Uusi varhaiskasvatuslaki ja varhaiskasvatussuunnitelma ovat selkeyttäneet varhaiskasvatuksen tehtäväkenttää ja varhaiskasvatuksen opettajan roolia lapsiryhmässä. Yleisessä kasvatus- ja koulutuskeskustelussa varhaiskasvatus on saanut uutta painoarvoa ja arvostusta. Arvostus luo uskoa ammatin tulevaisuuteen, vaikka haasteita riittää edelleen.

Opettajat ovat varhaiskasvatuksen selkäranka. Suomalaisen varhaiskasvatuksen laatu riippuu pitkälti heidän työpanoksestaan. Jokainen on tärkeä. Erityisesti uran alkuvaiheessa jokainen myös ansaitsee kaiken mahdollisen tuen.

Uransa alussa olevalle opettajalle haluan sanoa: Vaadi itseltäsi, mutta älä liikaa. Kyllin hyvä riittää. Paras on hyvän pahin vihollinen.

Leena Tahkokallio

FT, VO

Tahkokallio on eläkkeellä oleva varhaiskasvatuksen lehtori. Hän on toiminut Helsingin yliopiston lastentarhanopettajan koulutuksessa kasvatustieteen lehtorina vuodesta 1995 lähtien (ja sitä ennen kouluttajana Helsingin lastentarhanopettajaopistossa kaksi vuosikymmentä). Tahkokallion tutkimus on kohdistunut opettajan ammatilliseen kehitykseen ja lastentarhanopettajan kokemukseen työstään. Viime aikoina tutkimuksen kohteena ovat olleet valmistumassa olevat varhaiskasvatuksen opettajat ja vertaismentorointi. Hänen väitöskirjansa käsittelee lastentarhanopettajan ammatillista kehittymistä havaintoon perustuvan reflektion avulla (2014).