Ikivanha ­­­riskileikki ­kehittää

Lapset ovat kautta aikojen kehittäneet karkeamotoriikkaansa ja sosio­emotionaalisia taitojaan riskileikkien kautta. Moni asia kuitenkin uhkaa tätä lapsen luontaista tapaa oppia. Varhaiskasvatuksen opettaja (KM) Mari Parikka-Nihti Suomen ­Ladusta antaa vinkit riskileikkien vaalimiseen varhaiskasvatuksessa.

Käsitteenä riskileikki on suomalai­sessa varhaiskasvatuksessa melko uusi, mutta lasten toimintana ikiaikaista.

– Yksinkertaisimmillaan riskileikkiä on taaperon juokseminen mäkeä ylös alas. Siinä on vauhtia ja kutkuttavaa jännitystä, kun pieni taituroi taitojensa äärirajoilla, kehoaan kokonaisvaltaisesti käyttäen. Näin lapsi tutkii jännityksen ja pelon tunteita sekä oppii oman ­kehonsa hallintaa luontaisesti, sanoo Mari Parikka-­Nihti.

Pihaleikit katosivat

Skandinaviassa lapset ovat perinteisesti leikkineet ja liikkuneet paljon ulkona, ympäri vuoden.

Riskileikkiä on tutkinut jo yli kymmenen ­vuotta erityisesti norjalainen varhaiskasvatus­tieteen professori Ellen Beate Hansen Sand­seter.

Hän on tuonut esiin riskileikin evolutiivisen yhteyden ja sen ison merkityksen lapsen psykososiaaliselle kehitykselle. Riskileikki on tyypil­listä myös muiden nisäkkäiden jälkeläisille.

– Jos mietitään evolutiivisesta näkökulmasta, olisimmeko ikinä oppineet kävelemään, juoksemaan tai uimaan, ellemme olisi uskaltaneet ottaa sopivasti riskiä? kysyy Mari Parikka-Nihti, joka nosti riskileikin merkityksen esiin kirjassaan Onni olla ulkona (Santalahti, 2024).

Hän on toteuttanut metsäryhmäpedagogiikkaa vuodesta 2005.

– Lapsi ottaa haltuun uutta ympäristöä kokonaisvaltaisesti koko kehollaan: kiipeillen, roikkuen, tasapainoillen ja eri korkeuksilla. Myös vauhtia täytyy olla. Vähän jyrkempi pulkkamäki on hyvä esimerkki riskileikistä. Siinä lapsi pääsee käyttämään koko kehoaan.

Angloamerikkalaisessa maailmassa alettiin kuitenkin 2010-luvulla nähdä paljon uhkakuvia ja lasten liikkumista ulkona alettiin rajoittaa. Sama kehitys näkyy meilläkin. Samaan aikaan toinenkin suuntaus kahlitsee lapsia neljän seinän sisään: pihaleikkien sijaan lapset jäävätkin ruutujen ääreen.

– Lapset eivät juurikaan enää leiki pihoilla viiteryhmissään. On sääli, jos lasten keskinäiset pihapelit katoavat.

Kehittää riskien arviointitaitoja ja hallintaa

Mari Parikka-Nihti on nähnyt muutoksen lapsiryhmissä: monikaan ei osaa enää arvioida ja hallita omaa toimintaa ja sitä, miten tämä toiminta vaikuttaa toiseen psyykkisesti tai fyysisesti.

– Riskileikit opettavat juuri oman toiminnan arviointia ja hallintaa sekä itsesäätelytaitoja. ­Nehän tuntuvat nyt olevan kateissa. Mitä enemmän lapset pääsevät leikeissä harjoittelemaan riskien hallintaa, sitä paremmin he pystyvät ennakoimaan ja välttämään onnettomuuksia ja turvallisuusriskejä.

Parikka-Nihti pitää luontoympäristöä ihanteellisena riskileikkien toteuttamiseen. Hän on saanut seurata työssään, miten lapset kehittyvät siellä.

– Luontoympäristö tarjoaa epätasaisen maaston. Kun lapsi pääsee harjoittelemaan kivelle, kalliolle tai puuhun kiipeämistä ja saa onnistumisen kokemuksia, hänen minäpystyvyytensä ja luottamuksensa vahvistuvat. Sillä on iso merkitys lapsen hyvinvoinnin ja psyyken kehittymisen näkökulmasta.

Metsäympäristö kutsuu liikkumaan – muun muassa harjoittelemaan luontaisesti karkea­motoriikkaa – joten sillä on myös fyysisiä terveysvaikutuksia.

– Luontoympäristö tarjoaa aina yllätyksiä ja hyviä lähtökohtia riskileikeille. Oikeiden työkalujen käyttö vaikkapa majan rakentamisessa – kuten puukko, saha ja vasara – kuuluvat myös riskileikkeihin.

Onnistuu päiväkodin pihallakin

Riskileikin tulisi olla lapselle jännittävää ja haastavaa ja siihen pitäisi liittyä epävarmuutta. Esimerkiksi piiloleikeissä, tervapadassa, poltto­pallossa ja muissa perinteisissä pihapeleissä tämä toteutuu hyvin.

– Voitaisiin sallia myös jopa rajumpia ­leikkejä, kuten nassikkapainia tai miekkailuleikkejä. Esimerkiksi metsässä tätä voisi toteuttaa kepeillä miekkailemalla. Taustalla on ajatus, että lapsi ­oppii ottamaan vastuuta omasta toiminnastaan.

Ennen ajateltiin, että päiväkotipihojen pitää olla mahdollisimman avoimia, jotta aikuiset ­näkevät lapset. Nyt päiväkotien pihoja pyritäänkin ”villinnyttämään”, sillä on alettu ymmärtää, että lapsilla pitää olla koloja, piilopaikkoja, kumpareita ja kiipeilymahdollisuuksia, jotta hän pääsee harjoittelemaan karkeamotorisia taitojaan.

Talvi on iso mahdollisuus riskileikille lumesta rakentamisineen, mäenlaskuineen ja talviurheilulajineen.

– Kannattaa ottaa vuodenajoista kaikki irti. Oleellisinta on sallivuus lapsen luontaisimmalle tavalle liikkua, oli se sitten juoksu, hyppely tai kiipeily. Mitä tahansa, missä lapsi voi käyttää oman kehonsa voimaa ja vauhtia.

“Harvoin yksin ikä määrittelee taitotasoa, vaan myös harjoittelu vaikuttaa siihen.”

Turvallisuutta unohtamatta

Tärkeä osa riskileikkien mahdollistamista on tur­vallisuussuunnitelma ja riskienhallinta. Millaiset ovat riskit, jos tämä toiminta sallitaan? Mitä tehdään, ettei riski toteudu?

– Jos painileikki sallitaan, täytyy olla pehmeä alusta ja lasten kanssa yhdessä sovitut säännöt. Tai jos miekkaillaan kepeillä, on pohdittava ­yhdessä kepin mittaa ja sääntöjä. Tarvitaan etukäteissuunnittelua, riskienarviointia ja sopimista.

Parikka-Nihti kannustaa myös tekemään taitotasosopimuksia lasten kanssa.

– Jos lapsi yltää puun alaoksalle ja osaa kiivetä puun rungon myötäisesti, hän voi kiivetä sovittuun korkeuteen. Ne jotka eivät vielä osaa, voivat katsoa mallia. Harvoin yksin ikä määrittelee ­taitotasoa, vaan myös harjoittelu vaikuttaa siihen.

Myös luontoympäristössä tutustutaan riskeihin etukäteen. Parikka-Nihti muistaa erään kerran, kun lapsia kiinnosti kovasti kiivetä siirtolohkareelle.

– Huomasimme, että siirtolohkareen alla oli teräviä kiviä, joten emme antaneet lupaa kiivetä sille.

Myös ryhmäytymisellä on iso merkitys turvallisuuden kannalta.

– Yhteisesti koettu sosiaalinen turvallisuus on yhteydessä fyysiseen turvallisuuteen: miten toimimme yhdessä ryhmänä niin, ettei ketään satu tai kukaan koe itseään ulkopuoliseksi.

Parikka-Nihti on puhunut 5-6-vuotiaiden ­kanssa myös ensiavusta lapsentasoisesti.

– Miten autamme, jos kaveri kaatuu? Miten haemme apua? Henkilöstön ensiapuvalmius ja turvallisuussuunnittelu on tietenkin ensiarvoisen tärkeää.

Teksti Tuija Siljamäki Kuva Nina Kaverinen