Ohita navigaatio

Onko kasvatuksesta pallon pelastajaksi - kysyttiin ympäristökasvatuksen juhlaseminaarissa

Monialainen ympäristö- ja kestävyyskasvatuksen tutkijaverkosto SIRENE järjesti joulukuussa seminaarin yhteistyössä WWF:n ja Helsingin yliopiston kestävyystieteen instituutin (HELSUS) kanssa Helsingissä. Seminaarin teemana oli ”Onko kasvatuksesta pallon pelastajaksi”. Tilaisuus oli samalla WWF Suomen ympäristökasvatuksen 20-vuotisjuhla. Seminaarissa pohdittiin kasvatuksen roolia ekokriisin ratkaisemisessa ja käytiin vuoropuhelua tutkijoiden ja kentän erilaisten toimijoiden kesken.

Tilaisuuteen osallistui myös ympäristökasvattaja, varhaiskasvatuksen opettaja Mari Parikka-Nihti, joka on työskennellyt pitkään metsäesiopetusryhmässä. Allaoleva kirjoitus on Parikka-Nihtin ajatuksia juhlaseminaarista.

Vuoden 2020 esikoululainen päättää peruskoulunsa vuonna 2030! Vuosi 2030 on merkittävä virstanpylväs. Tuolloin Agenda 2030:n tavoitteet tulisi olla saavutettu. YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma, Agenda2030, hyväksyttiin valtioiden päämiestasolla YK:n kestävän kehityksen huippukokouksessa New Yorkissa jo vuonna 2015.  Kestävän kehityksen tavoitteet käsittelevät niin köyhyyden poistamista kuin tasa-arvoisen koulutuksen toteutumista YK:n jäsenmaissa. Suomelle keskeisiä tavoitteita ovat naisten ja tyttöjen oikeuksien ja aseman parantaminen sekä demokratian ja hyvän hallinnon edistäminen. Vaikka Suomi mahdollisesti kansainvälisesti pärjääkin hyvin kestävän kehityksen foorumilla, ei työ ole suinkaan tehty.  Aikaa on enää tuo yhden peruskoulutuksensa saavan lapsen verran.

WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder avasi juhlaseminaarin toteamalla, että ympäristökasvatus on merkittävämpää nyt kuin koskaan. Siksi turhista kysymyksenasetteluista onkin jo siirryttävä tekoihin ja nähtävä ympäristökasvatus toimintana, joka koskettaa kaikkia vauvasta vaariin. – On muistettava, että ympäristökasvatus on kaikkia elämänalueita koskettavaa toimintaa. Esimerkiksi ruokakeskustelussa ympäristönäkökulmat ovat oleellisia, Rohweder totesi.

Juhlaseminaarin pääpuhuja oli professori Arjen Wals Wageningenin yliopistosta Alankomaista. Walsin esitys oli herättävä ja monipuolinen, joka puhutteli kuulijoita. Wals totesi ehkä jo tutunkin havainnon siitä, miten ilmastonmuutos on yhä useamman henkilön puheissa ja teoissa. Silti löytyy heitäkin, jotka kieltävät ilmastokriisin. Lisäksi yhä nuoremmat kokevat ilmastoahdistusta, toivottomuutta ja turhautumista. – Kasvatuksen ja opetuksen tehtävä on antaa lapsille sekä nuorille vaikuttamismahdollisuuksia ja työkaluja, joilla käsitellä ahdistusta, Wals korosti. Kestävän elämäntavan tai kestävän kehityksen kysymyksissä on syytä siirtyä kriittiseen tarkasteluun, jonka kautta voimme oppia parempia valintoja. Tarkasteltaessa kestävyyden näkökulmasta asioista kysymys tulisi alkaa sanalla MILLOIN? Kun pohdimme esimerkiksi kysymystä, milloin lähiruoka on kestävämpää kuin tuotettu ruoka, lähestyy tarkastelu transformatiivisen kasvatuksen ja opetuksen näkökulmia.

Wals kertoi, että tehokkuuden, arvioinnin ja mittaamisen aikakaudella tulee muistaa perimmäinen lähtökohta uuden oppimiselle – elämyksellisyyden ja kokemuksellisuuden. Tämän tulee olla koko kasvatuksen pohja. Hän varoitti kuulijoita päästämästä kasvatusta talouden ilmentymäksi. On muistettava, että kasvatuksen tulee palvella inhimillisiä arvoja; toisia ihmisiä, maapalloa ja muita lajeja.  Arvokeskustelulle tulee olla aikaa, tilaa ja mahdollisuuksia. Kasvatusyhteisössä on tärkeää pysähtyä pohtimaan, mitkä ovat arvoja joiden kautta kasvatus toteutetaan sekä millaista kehitystä opetuksella ja kasvatuksella tavoitellaan, Wals summasi.

Juhlaseminaarin kommenttipuheenvuoroissa sekä paneeleissa nousi esille oppimisen ja opetuksen menetelmien merkitys kestävään elämäntapaan. On keskeistä, että opimme ymmärtämään kokonaisvaltaisella tavalla ooppimista ja opettamista. Näin se kestävämpää. Nykyisiä haasteita ei ratkaista yksittäisten asiantuntijoiden toimesta. Tarvitsemme yhteistä toimintaa ja erilaista osaamista. Samalla, kun puhumme ilmastokasvatuksesta, on myös pohdittava opettajuuden muutosta. Emme saa myöskään unohtaa toivon pedagogiikka. Tunteet ovat vahva toimintaa ohjaava tekijä. Itselle on syytä olla armollinen. On hyvä osata sanoa ei kiireelle. Tämän me kaikki ansaitsemme. Keskiössä on lapsi ja tuon lapsen tulevaisuus. Ympäristökasvatus on arjen jokapäiväistä yhteistä toimintaa, jonka kautta myös maapallomme pelastuu.

Teksti: Mari Parikka-Nihti

Tapahtumat

Yhdistyksemme