Ohita navigaatio

Pahan kosketus

Lapsen puheissa, leikeissä tai piirustuksissa saattaa nousta esiin jotain sellaista, mikä saa hälytyskellot soimaan. Kyse voi olla esimerkiksi erikoisen sanan käytöstä, jonka ei pitäisi kuulua lapsen kokemusmaailmaan. Varhaiskasvatuksen opettajalla saattaa herätä huoli siitä, että lapselle on tapahtunut jotain pahaa. Miten tilanteeseen pitäisi tarttua?

 

Huoli siitä, että lapsi on kokenut jotain ikävää, herää varhaiskasvatuksessa yleensä lapsen leikistä, piirustuksesta tai muuttuneesta käytöksestä. Lapsi saattaa myös itse kertoa, että jotain on tapahtunut, joku on esimerkiksi satuttanut häntä.

Usein ainut tapa saada lisätietoa huolta herättävästä asiasta on keskustella siitä lapsen kanssa. Psykologi, psykoterapeutti Aino Juusola muistuttaa, että pienen lapsen maailma rakentuu pitkälti aikuisten selitysten varaan, eikä heidän kielenkäyttönsä ole vielä läheskään samalla tasolla kuin koululaisilla. Niinpä he ovat hyvin johdatteluherkkiä.

On tärkeää, että keskustelija ei syötä lapselle omia ajatuksiaan ja johdattele lasta. Mitä pienempi lapsi, sitä tärkeämpää on pysytellä avointen kysymysten äärellä.

– Jos lapsi sanoo, että häntä on lyöty, lapselle voi yksinkertaisesti sanoa, että ”kerro siitä”. Pientä lasta voi joutua ohjaamaan vähän enemmän: ”Sanoit äsken näin. Mitä tarkoitit sillä? Mitä sitten tapahtui?”

Tutkimusten mukaan pieni lapsi vastaa suoriin kysymyksiin todennäköisemmin ”kyllä” kuin ”ei”. Kun lapsilta kysytään, onko paita vihaisempi kuin tiikeri, enemmistö vastaa ”kyllä”. Pienillä on myös taipumus vastata siihen osaan kysymystä, jonka he ymmärtävät tai muistavat. Siksi avoimet kysymykset ovat tärkeitä.

Leikissä tai piirustuksesta nouseva huoli on yleensä aika epämääräistä ja siihen saattaa livahtaa varkain varhaiskasvatuksen opettajan omaa tulkintaa. Aina, kun opettajalla herää huoli, hänen on tärkeä kuulla, miten lapsi itse sanoittaa asian sen sijaa, että opettaja päästää oman mielikuvituksensa laukkaan. Lapselta voi kysyä ”mistä sulle tuli mieleen leikkiä tätä” tai ”kerro, mitä tässä piirustuksessa tapahtuu”.

– Olen nähnyt monia aikuisissa huolta herättäneitä piirustuksia. Kun olen jutellut niistä lasten kanssa, he ovat saattaneet kertoa piirustuksensa esittävän saksia, Pikku Kakkosen tunnusta tai muuta tavallista asiaa. Asia on selvinnyt lapsen kanssa jutellessa.

Juusola työskentelee tällä hetkellä Barnahus-hankkeessa, jossa kehitetään lapsiin kohdistuvien väkivaltaepäilyjen selvitystä ja lasten saamaa tukea. Hänellä on virka HUSn lasten ja nuorten oikeuspsykologisessa yksikössä, ja hän on tehnyt pitkään lasten oikeuspsykologisia haastatteluja. Juusola on kirjoittanut kirjan siitä, miten puhua lasten kanssa vaikeista asioista.

Vältä johdattelua

Pienet lapset bongailevat erilaisia sanoja, kuten kielen kehitykseen kuuluu. He voivat esimerkiksi lällätellä seksisanoja käyttäen ymmärtämättä, mitä niillä tarkoitetaan. Kun asiasta keskustellaan lapsen kanssa, hän saattaa kertoa, että ”kaikkihan tämmöistä puhuu”.

Huoli on vahvempi silloin, kun lapsi kertoo itse, että jotain ikävää on tapahtunut. Lapsi voi esimerkiksi sanoa kesken arkisen pukemistilanteen, että äiti löi häntä. Juusola neuvoo jatkamaan mahdollisuuksien mukaan keskustelua kahden kesken lapsen kanssa rauhallisessa paikassa.

Opettaja voi palauttaa tilanteen lapsen mieleen toteamalla, että ”sä sanoit, että äiti löi sua, kerro mulle siitä”. On tärkeä selvittää, mitä lapsi tarkoittaa lyömisellä.

– Avoimilla kysymyksillä saa yllättävän paljon tietoa. Usein ajatellaan, etteivät lapset kerro vaikeasta asiasta, mutta he vastaavat aika hyvin kysymyksiin. Avoimet kysymykset ovat turvallisia.

Johdattelulta voi välttyä käyttämällä lapsen omia sanoja: ”Sä sanoit, että sulle tuli paha mieli, kerro siitä.” Kun lapsi vastaa, että hänelle tuli paha mieli, koska hänellä oli pipi, keskustelija voi ankkuroida seuraavan kysymyksensä pipi-sanaan ja pyytää näyttämään, missä se pipi on.

– Oleellista on, ettei opettaja ala täyttää aukkoja lapsen kertomuksessa. Keskusteluun ei pidä tuottaa mitään sellaista, mitä lapsi ei ole itse sanonut, sillä aikuisen kertomasta tulee lapselle totuus.

Aino Juusola kertoo olleensa uransa alussa hyvin tiukka johdattelun suhteen, mutta kokemuksen karttuessa, hänen suhtautumisensa on muuttunut. Keskustelu ei mene pilalle siitä, jos lasta vahingossa kerran johdattelee.

Lapsen kanssa käydyn keskustelun jälkeen, kannattaa kirjata mahdollisimman tarkkaan ylös sekä omat kysymykset että lapsen vastaukset. Tämä on tärkeää jo oman oikeusturvan kannalta. Kirjaaminen auttaa myös lasta jatkossa haastattelevia ammattilaisia arvioimaan lapsen puheen luotettavuutta. Lapset voivat olla oikeudessa yhtä luotettavia todistajia kuin aikuisetkin.

Totta vai tarua?

Kaikki, mitä lapset kertovat, ei ole totta. He satuilevat ja keksivät juttuja. Tarinaa syntyy.

– Pieneltä lapselta ei oikein kannata kysyä, onko joku asia totta, koska kaikki se, mitä tapahtuu leikissä, on hänelle yhtä totta kuin reaalimaailmankin tapahtumat. Lapselta voi sen sijaan kysyä ”mistä sä tiedät tämän”.

Lapsi oppii pitämään salaisuuksia 4–6-vuotiaana. Lasta ei pidä pakottaa puhumaan, jos hän ei halua kertoa jotain. Lapsella on oikeus suojella hänelle rakasta tai läheistä ihmistä.

– Silloin ei oikein voi tehdä muuta kuin ilmaista lapselle, että tämä voi tulla juttelemaan asiasta ihan milloin vain. Toki lapselta voi myös myöhemmin kysyä, haluaako hän nyt jutella.

Aino Juusolasta on tärkeää, että varhaiskasvatuksen opettaja uskaltaa kohdata lapsen ja ottaa vaikeat asiat puheeksi. Kaiken ei tarvitse mennä heti ensimmäisellä keskustelukerralla nappiin. Asioihin voi aina palata uudelleen.

Vaikeita asioita voi ottaa puheeksi ihmettelemällä niitä lempeästi yhdessä. Ihmettely perustuu ajatukselle, että ”minä en tiedä, mitä on tapahtunut, kerro sinä minulle”.

Lapsen muuttunut käytös voi herättää huolta. Lapsi saattaa vetäytyä, käyttäytyä aggressiivisesti tai oireilla muuten. Arki ei ehkä tuota enää mielihyvää, hän vetäytyy kaverisuhteista tai käyttäytyy yliseksuaalisesti ja muita häiritsevästi. Silloin voi yhdessä lapsen kanssa ihmetellä, mitä tälle kuuluu ja miten hän voi.

– Lapsi ei säry siitä, että hänen kanssaan keskustellaan. Jos lapsi on kokenut jotain järkyttävää, se on jo tapahtunut, ja hän on selvinnyt siitä.

Aino Juusola muistuttaa, että varhaiskasvatuksen opettajan ei tarvitse ratkaista, onko jotain oikeasti tapahtunut vai ei. Riittää, että hän selvittää, onko syytä jatkotoimiin. Opettaja voi myös soittaa viranomaiselle, esimerkiksi poliisille tai oikeuspsykiatrian yksikköön, ja kysyä neuvoa. Viranomaisia voi konsultoida nimettömänäkin.

– Suosittelen ottamaan ensin yhteyttä poliisiin lastensuojeluviranomaisten sijaan, sillä poliisi määrää, missä järjestyksessä asiat tehdään. Poliisilta voi saada myös neuvoja siihen, kannattaako huolta herättäneestä asiasta jutella vanhempien kanssa.