Tavoitteena moninaisuuden ymmärtäminen

Monikulttuurisuuskasvatus on nykyisin moninaisuuskasvatusta. Uuden käsitteen käyttöön ottamiselle on monta hyvää syytä, jotka löytyvät myös varhaiskasvatussuunnitelman perusteista.

Moninaisuuden käsitettä avaa Helsingin yliopiston kasvatustieteiden yliopistonlehtori, dosentti Heini Paavola, joka on perehtynyt jo pitkään monikulttuurisuuteen, monikielisyyteen ja moninaisuuteen kasvatuksessa. Nykyisin hän puhuu mieluiten moninaisuudesta.

Varhaiskasvatussuunnitelman tekstissä ei anneta yksiselitteistä määritelmää moninaisuuden käsitteelle, mutta se kuitenkin yhdistetään useimmiten katsomukseen, kieleen, kulttuuriin tai perheisiin. – Yksinkertaisimmillaan moninaisuus tarkoittaa ihmisen ominaisuuksien summaa. Olisi tärkeää oivaltaa, että me kaikki olemme moninaisia eikä vain hän, jonka koen itsestäni erilaiseksi. Voisimme välttää käsitteitä ”maahanmuuttajataustainen” tai ”maahanmuuttaja”, koska heillä on kaikki samat ominaisuudet kuin kenellä tahansa. Heillä on ehkä yksi ominaisuus erilainen: maahanmuuttajuus.

Paavolan mukaan moninaisuuden käsitteellä halutaan ehkäistä lasten nostaminen tikun nokkaan jonkun yhden ominaisuutensa perusteella. –  Emme voi tarkastella lasta vain yhden ominaisuuden perusteella, kuten ettei osaa suomen kieltä tai että on katsomukseltaan joku muu kuin luterilainen.

Varhaiskasvatussuunnitelman arvoperustassa moninaisuus liittyy epäsuorasti yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon käsitteisiin.  –  Yhdenvertaisuuslaissa todetaan, ettei ketään saa syrjiä minkään ominaisuutensa vuoksi. Ominaisuudet ovat ihmisten moninaisuutta, esimerkiksi etnisyys, sukupuoli, vammaisuus, katsomukset ja kieli.

Monikulttuurisuuden väärinkäsitykset

Paavola haluaa avata ”monikulttuurisuus” -käsitteen historiallista taustaa, sillä sieltä juontaa juurensa moni väärinkäsitys.

Kun Suomeen 1980-luvun alussa alkoi tulla niin sanottuja venepakolaisia erityisesti Vietnamista, otettiin käyttöön käsite ”monikulttuurisuus”. Suomi oli uudessa tilanteessa. Meillä ei oltu kiinnitetty huomiota siihen, että myös Suomen sisällä on paljon erilaisia ryhmittymiä: on eri kieliä, elämäntapoja ja uskontokuntia. Heidät oli nähty yhtenäisenä massana.

–  Tietoa haettiin erityisesti Yhdysvalloista, jossa oli käytössä ”multicultural” -käsite. Sillä viitattiin maan etnisiin ja kielellisiin vähemmistöihin. Meillä tulkittiin sen tarkoittavan pelkästään maahanmuuttajia, mutta näin toimittiin muissakin maissa. Voi olla, että tämä väärinkäsitys vaikuttaa edelleen taustalla. Ikään kuin enemmistön keskuudessa ei olisi mitään kulttuurista moninaisuutta.

Paavolan mukaan se on ongelma, sillä se ohjaa kiinnittämään turhan paljon huomiota kieliin, kulttuureihin ja katsomuksiin. Silloin unohdetaan muut ominaisuudet, kuten sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen tai sosioekonominen tausta. Pahimmillaan tämä voi johtaa syrjintään.

 Käsitteet selviksi

 Paavolan mukaan kulttuuria käytetään selityksenä milloin mihinkin, ja se on ongelma.  –  Kun puhutaan kulttuurista, emme oikein aina tiedä, mistä puhutaan. Puhutaanko elämäntavasta, pöytätavoista, uskonnosta vai kenties taiteesta? Jos ihmisen toimintaa selitetään kulttuurilla, jota emme pysty edes määrittelemään, tehdään vääryyttä. Silloin vallalle pääsevät mielikuvat, oletukset ja stereotypiat.

Myös lasten toimintaa selitetään joskus kulttuurilla, esimerkiksi: on niin vilkas, koska hänen kulttuurinsa on sellainen.

–  Näin se ei välttämättä ole, vaan vilkkaus voi yhtä hyvin olla lapsen persoonallisuuden piirre.

Käsitteiden merkitykset vaikuttavat päiväkodin toimintakulttuuriin, siksi niiden tulisi olla kaikille selkeät. –  Jos käsitteet ovat epäselviä ja jokainen ymmärtää ne omalla tavallaan, ei pedagoginen toimintakaan voi olla kovin loogista. Toimintakulttuurin kannalta on tärkeää, että näitä asioita pohditaan avoimesti yhdessä. Monissa päiväkodeissa näin varmasti myös tehdään. Moninaisuuden käsittelyyn liittyy paljon ennakkoluuloja, ennakkokäsityksiä ja stereotypioita. Myös niistä pitää uskaltaa puhua.

Kuka saa olla suomalainen?

Jokaisen lapsen on saatava olla omanlaisensa, oli hänen taustansa mikä tahansa. Se on moninaisuuskasvatuksen tavoite. Paavolan mukaan lapsia saatetaan laittaa muotteihin tiedostamatta.  – Jos päiväkodin henkilökuntaan kuuluvalla on käsitys, että on vain yksi ainoa oikea tapa olla suomalainen, siitä voi seurata hankaluuksia, ainakin lapselle.

Paavola muistuttaa, että suurin osa varhaiskasvatuksessa olevista lapsista on syntynyt ja kasvanut Suomessa. He ovat suomalaisia, vaikka heidän vanhempansa tai toinen vanhemmista olisikin kotoisin jostakin muualta.  – Milloin ihminen pääsee irti oletetusta maahanmuuttajataustastaan, ellemme anna hänen missään tilanteessa olla suomalainen? Helposti edelleen ajatellaan, ettei varsinkaan hän, jolla on poikkeava ihonväri, voi kuulua suomalaisten enemmistöväestöön.

Identiteetin käsite nostetaan esiin varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa, mitä Paavola pitää tärkeänä. Identiteetin tukeminen tapahtuu jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa lapsen kanssa päiväkodissa.  – Jos lapsi ei saa olla omanlaisensa, sillä saattaa olla kielteisiä seurauksia lapsen identiteettikasvulle. Lapsen identiteetin tukemiseen liittyy vahvasti myös osallisuus: saa olla omanlainen ja osallinen.

Moninaisuuskasvatuksen tavoitteita ovat myös yhdenvertaisuus ja tasa-arvo kaikkien lasten kesken sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eteenpäin vieminen.  – Vaatii sensitiivisyyttä, ”tuntosarvia” ja perheiden kuuntelemista, ettei moninaisuuden huomioon ottaminen jää vain lapsen kieleen tai katsomukseen tuijottamiseksi. Lapsen on saatava tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään.

Tutkitaan moninaisuutta lastenkirjoissa

Heini Paavola vinkkaa tutkimaan moninaisuutta lastenkirjallisuuden avulla.

– Suomessa on jo paljon lastenkirjoja, joissa moninaisuutta ei mystifioida tai eksotisoida, ja näin vahvisteta stereotypioita. Kirjallisuuden avulla pääsemme purkamaan ”me” ja ”muut” -asetelmia, voimme tutkia ilmiöitä eri näkökulmista ja kehittää lasten kriittistä ajattelua.

Lastenkirjallisuutta valitessa kannattaa Paavolan mukaan kiinnittää huomiota seuraaviin seikkoihin: kuka tai ketkä ovat tarinan päähenkilöitä ja ketkä sivuhenkilöitä? Kenen ääni tarinassa kuuluu ja kenen ääni ei? Ketkä ovat kirjojen pahiksia ja hyviksiä, ketkä sivistymättömiä tai sivistyneitä? Toistaako vai purkaako tarina vanhoja stereotypioita?

Teksti Tuija Siljamäki Kuva Nina Kaverinen

Artikkeli on julkaistu Lastentarhassa 2/21.

 Lastentarha on VOL:n jäsenetu ja tilattavissa yrityksiin ja yhteisöihin kuten päiväkoteihin: tilaukset Vol.fi:  Lastentarha